Pohdiskelen toisinaan, että voiko bjj:tä treenata uskottavasti ilman kilpailemista.
Brassijujutsun ehdoton vahvuus on sen kilpailullisuus ja sitä kautta realistisuus. Tämän myötä laji myös kehittyy koko ajan. Somea seuraamalla voi kehityksen havaita jo muutamassa vuodessa. Tarkkasilmäinen voi hoksata kuinka trendit vaihtelevat ja erilaiset keksinnöt nousevat pinnalle. Näistä ehkä mainioimpia esimerkkejä ovat perimbolot ja nyt nousussa oleva wormquard.
Omakohtaisesti olen todennut että juurikaan parempaa kuntoilumuotoa kuin bjj ei ole. Lajiin liittyvä tapa liikkua on monipuolinen. Olen huomannut erityisesti selän ja lonkkien liikkuvuudessa positiivista kehitystä. Keskivartalo ja sen hallinta, erikoiset liikesuunnat ja tietenkin kuperkeikat eri suuntiin tekevät jo maatumaan pyrkivälle keholle todella hyvää. Välillä paini tai tekniikka on rauhallista ja välillä pitää räjähtää. Kuitenkin itselleni on tärkeää myös aivojumppa jota bjj peli parhaimmillaan on. Eräs havainto tuli mieleen josta ei ole liiemmin puhuttu nimittäin tasapainoelinten kunto. Tämä on helppo testata pyytämällä 40-50 vuotiasta lajia harrastamatonta henkilöä tekemään muutama kuperkeikka putkeen, harvalla onnistuu tai ainakin vertaus Haminan kaupungista on varsin osuva.
Riskejä tietenkin lajiin kuuluu. Onhan kyseessä kamppailulaji jossa myös vastustajalla/treenikaverilla on sanansa sanottavana. Kuitenkin paras turvavaruste löytyy meidän jokaisen korvien välistä. Suojelen muita itseltäni ja itseä muilta on aika hyvä slogan. On fiksua oppia tunnistamaan tilanteet jossa taputtaminen on ehjänä pysymisen edellytys. Itse en halua tulla tunnetuksi "miehenä joka ei luovuttanut koskaan".
On toinenkin näkökulma. Kohdalleni osui tilanne jossa treenikaverilla oli vahvoin ottein käsilukko kiristymässä. En ollut täysin varma tunsiko hän tilanteen samoin, varoitin sanomalla "kiristyy" ja lopetin purkuyritykset siihen. Treenikaveri harmistui tästä, hän olisi itse halunnut huomata kiristymisen ja minun olisi pitänyt taputtaa vasta kun kipu tuntuu. Saimme aiheesta hyvän keskustelun. Tässä kohtasi kaksi erilaista asennoitumista harjoiteluun ja painitilanteisiin. Toisaalta minun turvallisuushakuinen niveliä suojeleva asennoituminen ja hänen tahto tunnistaa tilanne itse. Silloin kun joudun taiteilla loukkaantumisriskin rajalla, valitsen aina turvallisen puolen. Tällä valinnalla varmasti menettää jotain lajin suolasta ja kamppailun hurmasta. Näen kuitenkin että valinta on selvä ja hintansa arvoinen.
Ehkä tuossa edellä käykin ilmi että lajimme soveltuu kuntoiluun erinomaisesti. Valintoja täytyy tehdä ja pitää omat tavoitteet kirkkaina. Herkästi keskitymme vain omaan oppimiseen, kuitenkin koen, että ehkäpä tärkeämpi tehtävä on auttaa treenikaveria oppimaan. Siihen voi olla monta tapaa, raivokas kamppailu tai ohjaava ja vinkkejä antava tyyli, kaikelle on paikkansa. Keskustelemalla yhteinen ymmärrys löytyy.
No, miten vastata alun kysymykseen. Ajattelen että tietenkin voi ja näin toimin. Toisaalta kilpailu on käytännössä ainoa tilanne jossa omaa osaamistaan voi perusteellisesti mitata. Minun osalta tuo mittaaminen jää tekemättä, siksi on parempi luulla liian vähän.
