Rauhaa vain rauhaa

Jiujitsu is best♥️. Usein löydän itseni funtsailemassa elämän yleisiä asioita jiujitsun tai judon yms. kamppailulajin kautta. Tuolla aiemmissa blogeissa on tämä varmaankin käynyt ilmi. Sama ilmiö jatkuu. Ukraina ja Putin. Mieleen tulee että voisiko Vladimirin pään sisälle päästä jos ajattelee asioita kuten vanhoissa japanilaisissa sotataidoissa ajatellaan. Ensin hämätään, horjutetaan, peitellään omaa toimintaa ja kun vastustaja on heikko, hyökätään. Joskus voi käydä myös niin että vastustaja ei horju tai se myötää siten ettei otetta saa. Se siitä, tuli vain mieleen.

Oppiminen matolla tuntuu hiljalleen edistyvän. Vyön värikin vaihtui ja onpa siihen yksi raitakin jo ennättänyt tulla. En vain käsitä miksi😀.  Eipä toki minun tarvitse sitä miettiä, luotan proffamme arvioon tässäkin asiassa.

Rauha, siis mielenrauha, sitä on tullut lisää. Vaikka puhdasta tekniikka treeniä on ollut vähän, tuntuu että oma liike kyllä kehittyy. Iilimatopeli, suorat reitit, position vaihdot ja jopa avoimen puolustus ovat menneet eteenpäin. Rytmikin on parantunut, siinä on tosin paljon hinkattavaa. Eli edelleen hyökkäys pysähtyy vaikka pitäisi painaa lopetuspositioon asti, edelleen puolustus hyytyy kun pitäisi vääntää itsensä alta päälle. Etäisyyden hallinta on vihdoinkin jotenkin selkäytimessä sitä ei tarvitse kokoajan tietoisesti ajatella. Perinteinen aloituksessa jalan tai otteen tarjoaminen vastustajalle on loppunut kokonaan.

Jyräukot on jyräukkoja, enkä pidä siitä. Jokin minun suhtautumisessa vastustaa kun homma menee voimapainiksi. En tiedä mikä siinä on. Ehkä se liittyy oppimiseen, vaikka ymmärrän hyvin että voimajyräämistäkin pitää olla. En vain koe saavani siitä jäkittämisestä mitään irti. Ilmeisesti kuvittelen edelleen että jiujitsussa ei tarvita voimaa. Oikeestihan sitä tarvitaan ja hetkittäin varsin paljon.

Tänään napsahti yksi heitto alasvienti pään sisällä kohdalleen. Sain (kevyessä) sparrissa useamman kerran heiton maaliin.

Jotain minun pitää keksiä ettei toi Pera tule ihan kävelemällä selkään. Siihen ei oikein omassa pakissa työkaluja ole. Tiedän varsin tarkalleen kuinka hän sen tekee ja silti en pysty sitä puolustamaan. Jotakin minun täytyy muuttaa, jotakin teen heikosti, en vain tiedä mitä.

Siitä seuraava projekti.

Ashigarami ja taikaliike

Edellisessä postauksessa kipuilin avoimen quardin ja sideguardin puolustuksen kanssa. Nyt voi todeta, että valo näkyy tunnelin päässä. 

Ashigarami on yllättävän tehokas ja moneen tilanteeseen sopiva liike. Olemme Peran kanssa treenailleet sitä alla olijan treeninä siten, että puolustaja (alla) pitää tennispallot käsissään. Toinen hyökkää pystystä ja puolustaja hyökkää jalkoihin niskoilleen nousten. Varsinkin nogi tekuna tämä toimii kun heelhookit on käytössä. Puvun kanssa haasteeksi muodostuu ajoitus. Hyökkääjän ottaessa otteet lahkeista vaikeutuu ashigarami puolustus oleellisesti. Kuitenkin tällä hetkellä liike otteineen on tullut tutuksi ja voin sitä sparreissa soveltaa.

Toinen opittu tai "prosessissa" olevaa asiaa kutsun "taikaliikkeeksi". Kyse on sidea puolustavan liikekokonaisuudesta. Ideana on pitää asento suljettuna, kyynärpäät kylkiä vasten, tehdä tilaa kyljittäin katkaravulla ja ikäänkuin käpertyä pieneksi samalla työntäen polvi itsen ja hyökkääjän väliin. Tähän kun yhdistetään ajoitus vastustajan liikkeeseen kyseessä on todellinen taikaliike. Treenikaverillani tämä on selkäytimessä ja häntä on melko mahdoton pitää sivusidonnassa. Lisäksi sain Rikulta opetusta joka oli aivan linjassa meidän keskenään treenatun kanssa.

Eilen katselin YouTubesta mielenkiintoista bjj tyyliä. Kutsuivat sitä "defensive jiujitsuksi". Tähän täytyy perehtyä, ovat erikoistuneet nimenomaan tuohon taikaliikkeeseen. Siinäpä jotakin uutta funtsittavaa. 

Harmittaa hieman kun seurassamme ei ole innostusta järjestää säännöllisiä aamutreenejä. Itselleni nuo illat ovat perheelle varattuja, joten tällä hetkellä me aamujumppailijat elämme omaa elämäämme aamuisin ja seuran ohjatut treenit keskittyvät iltoihin. Huono puoli on se että sparrikavereita on vähän se puolestaan kaventaa monipuolisuutta. Oma valinta kuitenkin.

Rikun puheiden mukaan purppura on minulla ajankohtainen keväällä. Kun hän tämän sanoi, hieman jäin pohtimaan asiaa. Vyöt eivät ole minulle tärkeitä, toisaalta koska en kilpaile se on ainoa merkki edistymisestä. On noilla sanoilla se merkitys että haluan todellakin olla jokaisen natsan ja vyön arvoinen. Se puolestaan parantaa treenimotivaatiota. Siispä on sillä vyöllä ja sen värillä ilmeisesti jokin merkitys. Jälleen kerran, tässä on loppuelämä aikaa.

Kipuilua oppimisen äärellä

Hidasta on, oppiminen nimittäin.

Tällä hetkellä koen että oma jujutsu on erikoisessa vaiheessa. On kaksijakoinen fiilis. Kaikesta tästä korona häröilyistä huolimatta painimaan on päästy siten että lajitaito on hieman parantunut. Kuitenkin samat virheet toistuu ja toistuu. Kerta toisensa jälkeen löydän itseni alta saidia puolustamasta. Plääh!

Onnistumisiakin tullut. Etäisyyden hallinta on parantunut, liikkuminen ja position vaihto myös. Jalkalukot ja erityisesti nogi peli on kohentunut. Mutta tuo avoin quard ja sen puolustaminen!!! Siinä edistyminen on tuskallisen hidasta.

Paljon olen näitä jujutsu asioita funtsaillut. Pari asiaa on tullut varsin selväksi. Ensinnäkin jutsua oppii parhaiten sitä treenaamalla. "Painikilometrit" ovat oppimisen tärkein osa-alue. Asioiden kelailu ja mielikuvittelu on myös tärkeää. Toiseksi huomaan, että iso osa opitusta kuivuu kokoon kun vastassa on riittävän voimakas vastus. Tämä on oikea kestoesto. Mitä ihmettä asialle voin tehdä? Älli ei vain toimi niin kuin pitäisi. Jujutsun idea ajoituksesta, horjuttamisesta, voiman suuntaamisesta ja suurten lihasryhmien hyödyntämisestä ei vain tiukassa paikassa toimi. Yleensä olen sen sekunnin myöhässä, otteet on väärin, oikea liikesuunta hukassa, ajatus askartelee vastustajan tekemisessä sen sijaan että keskittyisi omaan tekemiseen. Kyllä välillä turhauttaa! Turhautumista lisää vielä se, että tiedän että tiedän, uskon että minulla on kaikki eväät parempaankin. En tavoittele nopeaa ja räjähtävää tekemistä vaan teknisesti ja mekaniikaltaan oikein suoritettua tekniikkaa. Jokin tuolla korvien välissä kuitenkin estelee. Kiukuttaa kun tietää että ratkaisu olisi teknisesti hyvinkin yksinkertainen, lantion kääntö, jokin pieni otteen vaihto tai kääntyminen toiseen asentoon muuttaisi oman tilanteen huomattavasti paremmaksi, mutta kun ei tajua eikä huomaa. Haluaisin saada asioita enemmän selkärankaan, haluaisin oppia asiat periaatteen tasolla niin että on ote tai positio mikä vain niin tajuan mikä on mahdollista ja mikä ei. Mitä noihin isoihin ja vahvoihin tulee, niin voisiko tässä toimia ajatus pelkistämisestä? Tekee vain sitä mitä osaa, varmanpäälle? Ei oikein innosta tuokaan. Oppimassa ollaan joten kaikkea kokeillaan.

Luettelenpa tähän listan periaatteita joita koitan pitää mielessä.

1. Kaadot ja sweepit aina siihen suuntaan missä vastustajalla ei ole tukipistettä.

2. Mattopainissa (erityisesti istualleen) rintamasuunta aina vastustajaa kohti.

3. Pystystä hämäys ennen heittoa, eli pieni ja nopea veto tai työntö heittoon nähden vastakkaiseen suuntaan. Tarkoitus saada vastustajan reaktio heiton suuntaan.

4. Puolustaessa vain kaksi etäisyyttä, iilimatona tai ulottumattomissa. Hyökätessä välietäisyydellä mahdollisimman vähän.

5. Otteet niin että hyökkäys on mahdollinen.

6. Lantion käyttö, katkaravut ja kääntö. 

Eipä noita enää montaa ole. 

Olemme edelleen jumppailleet pienellä porukalla. Nyt voi todeta ettei syynä ole enää tuo korona vaan olen yksinkertaisesti ihastunut noihin vapaisiin koti iltoihin. 

Eilen kävin kuitenkin pitkästä aikaa Rikun treeneissä. Tekuna oli pystystä hiza guruma, heitto joka minulla on ollut käytössä lähinnä silloin kun haluan hyökätä yhteen jalkaan. Matossa käytiin läpi perhosquardia. Omoplataan saatiin uusi lopetus. Ehkä paras oppi oli kuitenkin "minikatkarapu". Tämä toimii silloin kun vastustaja on niputtanut käsillään jalat ja tulee ohi. Idea on tehdä pientä ja lyhyttä työntöä jaloilla siten että karkaaminen on vahvaa ja nopeaa. Toimii tosi hyvin ja siirtyi saman tien omaan tekemiseen.

Niin, harrastus jatkuu. Onneksi on loppuelämä aikaa. Kiirettä ei ole.

Vähitellen kohti uutta normaalia, ilta treenit

Kun korona iski ja salit suljettiin tunne oli hieman ristiriitainen. Toisaalta tuntui hyvältä kun yhtäkkiä olikin iltaisin aikaa, erityisesti perheen parissa tuntui hyvältä olla. Toisaalta, koska bjj on monin tavoin tärkeä asia, yhtäkkiä puuttuvat treenit iskivät loven arkeen. Hetkittäin jopa harmitti.

Sulkutilan jälkeen, koronan edelleen jyllätessä sovimme parin kaverin kanssa oman pienen "korona puhtaan" treenipiirin. Sovimme ehdottomaksi velvollisuudeksi huolehtia siitä, että tulee jumpalle vain kun on täysin varma ettei kanna tautia mukanaan. Kertoja viikossa tuli yhdestä neljään, itselleni tuli myös muutama nolla viikko, toisaalta joinakin viikkoina treenejä tuli oikein mukavasti. Oleellista oli kuitenkin se, että jonkinlainen jatkumo säilyi ja lajitaito pysyi yllä.

Henkilökohtaisesti päätin palata ohjattuihin treeneihin siinä vaiheessa kun olen rokotettu. Nyt tätä kirjoittaessa olen ensimmäisen piikin saanut noin kuukausi sitten. Huomaan edelleen pohtivani iltatreenien turvallisuutta koronan näkökulmasta. Ehkä en kuitenkaan vielä täysin normaaliin palaa, käyn iltaisin jos aamujumpat ei onnistu.

Itselleni tuo muutaman kuukauden ajanjakso on ollut erityisen hyödyllinen. Kaverit kenen kanssa painin, me siis ainoastaan painimme, ovat taidoiltaan minua  sopivasti parempia. Huomaan että minun tavoitteisiini sopii hyvin harrastamamme tekninen paini jossa on paljon liikettä.  Käsittääkseni luontainen tyylini on prässäävä siksi liikkeen opettelu on hyvinkin hyödyllistä.

Tänään menin pitkästä aikaa iltatreeneihin. Olipas mukavaa! Sattui niin hyvin, että tekniikkana oli minulle mieleisiä juttuja. Pystystä tehtiin niskakoukusta irrottautumista->russiantie ja siitä palomiehenpyörä.  Teknisesti minulle todella hyödyllinen kombinaatio. Palomiehenpyörä on minulle jostain syystä oikein mieleinen heitto. Mattotekuna oli kneesliden puolustus, half quardista tietenkin. Olen tuossa huono ja aihe on paljon mielessä. Ratkaisuja puolustuksen parantamiseksi olen yrittänyt treenata, heikolla menestyksellä tosin. Tänään tuli kolme tekua jotka varmasti siirtyvät omaan peliin. Ensimmäinen on yksinkertaisuudessaan oman alakäden suojaaminen ja lantion ojennus niin ettei ohitus onnistu ihan heittämällä. Ylempi jalka asetellaan vastustajan kylkeen/rintakehän alaosaan siten että nilkka hookkaa selän estäen selän puolelle kiertämisen. Toisessa alku sama, suojataan oma alempi käsi viemällä se omaan kylkeen kiinni. Ylempi käsi kiertää ikäänkuin underhookkiin mutta vastustajan persauksen alle reiden taakse, vedetään kaveriin lisää vauhtia ja pyörähdetään selän puolelle. Tässä lantion käyttö on jälleen tärkeä, Danaherin videolta opittu jalkojen saksiliike 👍. Kolmannessa kaveri oli saanut underhookin kainalooni ja olen siis jo ajoituksellisesti hieman myöhässä. Otan alakädellä otteen hänen lahkeessa jostakin mistä saan, käännän lantiota alle ja siitä pyöräytetään hänet yli. Tässä tekniikassa oleellista on oma ylempi jalka joka huukkaa vastustajan jalan ikäänkuin triangeliin. Siitä sitten pyörähdetään ja nitkutellaan itsemme mounttiin tai mihin nyt sattuu pääsemään.

Teku osion jälkeen vuorossa oli puolen tunnin sparri. Neljän minuutin erät minuutin tauko. Minua ei tuo tällä kertaa koskenut vaan sain kunnian painia pääcoutsi Rikun kanssa koko puolituntisen. Emme juuri taukoja pitäneet, vaan jumppasimme menemään pysähtyen vain silloin kun Riku halusi jotakin opettaa. Edistystä on kuulemma tapahtunut. Turha hösääminen on jäänyt pois, otteet ovat enemmän oikein ja jotain liikkumisestakin Riku mainitsi. Oleellinen oppi tällä kertaa oli kelailla kohtaa missä puolustus muuttuu hyökkäykseksi ja toisinpäin. Eli tälläkin kertaa Riku tuli jaloistani ohi heittämällä. Tärkein oppi oli se että kun kaveri saa otteen jaloista ja ponkaisee ohitse, pitää jalat vetää koukkuun polvet aivan kroppaan kiinni ja liimata kaveri siihen. Tätä teemaa olen hinkannut jo ainakin vuoden, luulen että nyt viimein meni perille. Toisena oppina tuo, että jos kaveri onnistuu vaikka sweeppaaman niin jo ilmalennon aikana pyrkii hahmottamaan seuraavan oman liikkeen, tietenkin siten että oma positio paranee tai kaverin huononee. Tulin kylläkin huomaamaan jälleen kuinka vaikeaa se on. Riku tempaisi jalkani suoraksi ja tuli askeleella ohi. Ajatukseni oli pyörähtää kilppariin ja palauttaa kuperkeikalla, vaan eipä onnistunut. Ennen kun ehdin kääntyä hän oli jo ottanut kaulusotteen joka esti kääntymisen. Näin päädyin rimpuilemaan hänen knee on bellyyn. Sen puolustaminen onkin sitten ihan oma juttu. Viimeisenä oppina Riku puhui ja näytti koko vartalon erityisesti lantion käyttöä. Ihmettelin hänen kykyä palauttaa positio vaikka olin jo käytännössä ohi. Tuntui että miehessä on voimaa kuin pienessä kylässä. Kyse on kuitenkin siitä että raajojen sijaan käytetään vartaloa ja ajoitusta. Lisäksi kysymys on siitä että ohitustilanne voidaan pilkkoa osiin. Se että olen hyökkääjänä pääsemäisilläni vaikka sidemounttiin ei tarkoita että sinne pääsisin jos puolustaja osaa asiansa. Tämä on itse puolustaessa hyvä pitää mielessä. Eli puolustusta pitää jatkaa ja pyrkiä palauttamaan vaikka tilanne tuntuisi tukalalta. 

Ainiin. Yksi viiva tuli lisää siniseen vyöhöni. Nyt niitä viivoja on neljä. Ihan jees.

Flow

@antonkuivanen teit vahvan vaikutuksen!

Kuuntelin suurella mielenkiinnolla @flowakatemia podcastia jossa vieraana oli Suomen menestyneimpiä ja lajin uranuurtajana tunnettu vapaaottelija-valmentaja Anton Kuivanen. Aiheena oli flow ja mitä vapaaottelija siitä ajattelee.

Ohjelma sai todella kiinnostuksen heräämään. Vaikka Anton ei ole kertomansa mukaan aiheeseen perehtynyt, hämmästelin analyyttisyyden ja ymmärryksen korkeaa tasoa. Mies puhui todellakin vakuuttavasti punnittua puhetta. Kiitos!

Mitä flow on?

Psykologi Mihály Csíkszentmihályin mukaan flow on tila, jossa ihmisen tietoisuuteen saapuva informaatio on tasapainossa minän tavoitteiden kanssa. 

No, tuo ei paljonkaan maallikolle kerro.

Seuraavasta kappaleesta löytyy jo ymmärrettävää asiaa. 

Flow-kokemuksessa ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan. Optimaalinen flow-kokemus syntyy, kun ihmisen taidot vastaavat käsillä olevaa haastetta ja hän on kiinnostuneesti paneutunut ko. aktiviteettiin. Nämä lainaukset Wikipediasta

Ensimmäinen omakohtainen muistikuva flow-kokemuksesta nousee mieleen ala-asteen liikkatunnilta. Pelasimme koulun jumppasalissa istumafudista. Pelissä liikutaan käsien ja jalkojen varassa istuma asennossa, pallona pehmeä superlonpallo. Jouduin poikkeuksellisesti maalivahdiksi. Torjunnat onnistuivat ja sain kaikki pallot kiinni, olo oli suorastaan kaikkivoipa, ihmeellinen, kaikki mitä yritin onnistui. Tunnetila jäi todella mieleen, enkä ole vastaavaa sen jälkeen kokenut.

Brasilian jujutsussa virtauskokemusta en ole onnistunut saavuttamaan. Hyvään keskittymiseen olen toki päässyt, kuitenkin jonkinlainen tietoisuus ulkopuolisesta on ollut aina läsnä. Nuorena miehenä Hokuto-ryu jujutsun sinisen vyön kokeessa kaikki ulkopuolinen sulkeutui pois, jopa niin hyvin että matsin päättyessä olo oli kuin kupla olisi puhkaistu. Kokeessa otettiin kovaa randoria ja mieleeni on jäänyt vain hajanaisia muistikuvia tilanteista. Kaverini kertoi minun tehneen vaikka mitä hojohojo-temppuja, joita en muista tehneeni.

Flowta tutkitaan paljon. Kiinnostavaa on mitä hyötyä siitä voisi olla, miten flow-tilaan pääsee ja kuinka sitä voi harjoitella. Googlailin aihetta ja asiaa löytyi, paljonkin.

Seuraavat tekstit ovat joko suoraan lainattu tai minun omin sanoin kertomaa, kerron lähteen tekstissä mikäli sellainen selkeästi on.

Siis aluksi.

Mitä hyötyä flow'n tavoittelusta on?

Lueskeltuani muutaman aihetta käsittelevän artikkelin voisi lyhyesti todeta näin. 

Hyvä flow kertoo hyvästä taitotasosta. Koska taidolla ja flow'lla on toisiaan ruokkivat suhde, eli taidon karttuessa flow vahvistuu ja kun flow vahvistuu taito karttuu. Silloin tekeminen on mielekästä ja keskittyminen käsillä olevaan tehtävään on täydellistä. 

Edellytykset flow tilaan pääsemiseksi.

Psykologi Mihály Csíkszentmihályin tunnetaan flow tutkimuksen isoisänä. Hän luetteli aikoinaan neljä tekijää jotka pitää toteutua mikäli mielii päästä virtauksen tilaan. Sittemmin listaa on täydennetty ja sanamuotoja vaihdettu. 

1. Taitojen ja haasteen oikeanlainen suhde, tämä on "flow'n kultainen sääntö".

Taidon ja haasteen suhde on optimaalinen silloin kun taito riittää nipin napin. Jujutsussa flow mahdollistuu silloin kun kaksi suunnilleen samantasoista kaveria kamppailevat keskenään. Tilanteissa kumpikaan ei liiemmin hallitse, vaan molemmat joutuvat pinnistelemään taitojensa ylärajoilla. Itsensä ylittäminen voi tuoda voimakkaamman flow kokemuksen. Jos toinen on oleellisesti taitavampi hän voi kyllä kokea flow'n, sensijaan alakynnessä olevalle tilanne voi olla ahdistava. 

Taidon karttuessa myös flow-tilaan pääseminen helpottuu, koska taidon puute ei katkaise virtausta. 

(https://www.flow-akatemia.fi/blogi).

2. Kirkas päämäärä ja tavoite

Jos vaikkapa taiteilijalla on selkeä käsitys siitä mihin hän pyrkii, olosuhteet flow'n syntymiseen ovat olemassa. Jujutsussa perimmäisenä tavoitteena on vastustajan voittaminen. Jujutsumatsin sisällä on myös tavoitteita, esimerkiksi pyrkimys johonkin tiettyyn positioon, lukkoon tms. Oleellista flow'n kannalta on se, että myös tämä "mikro tavoite" on kirkas. Mitä kirkkaampi tavoite on sitä helpompi flow'n on päästä. Tämä johtuu siitä, että tavoite luo toiminnalle selkeän suunnan.

3.Välitön palaute

Aistien saa nopeimman palautteen.

Jujutsussa palautteen saa yleensä välittömästi. Flow'n kannalta välitön palaute on tärkeää. Sparrin aikana aistein saadut viestit tai onnistumisen kokemukset ovat flow'n kannalta tärkeitä. Koska tarkoitus ei ole analysoida tai suunnitella  toimintaa jonkinlainen alitajuinen systeemi flow-tilassa jyllää. On hieno tunne kun oma liike sointuu vastustajan liikkeeseen. Tästä saatu tunnetason palaute ruokkii flow'ta.

4.Täydellinen keskittyminen

Kun keskittyminen on täysin tekemisessä mm. ajantaju katoaa. Jos keskittyminen katkeaa myös flow katkeaa. Oman kokemuksen mukaan flow-tilaan pääsy on kuin nukahtaminen, sitä ei tiedä milloin se tapahtuu, sen huomaa vasta herätessä.

Poistu itsesi tieltä (https://www.flow-akatemia.fi/blogi)

Tietoinen ajattelu estää flow'n. Tämä ajatus sotii kaikkea sitä reflektoinnin eetosta jota olen edellisissä blogiteksteissä kovasti toitottanut. Flow'n nimissä, kumoan kaiken mitä olen aiemmin sanonut!

Ehkei nyt sentään.

Flow on väliaikaisen hypofrontaalisuuden tila, joka tarkoittaa sitä, että flow’ssa aivojen etuaivolohko hiljenee. Tämän myötä sisäinen puhe ja itsekritiikki vähenee, huomio on itse tekemisessä ja osaaminen pääsee “virtaamaan läpi” ilman ylimääräistä miettimistä. 

Tämä suora lainaus löytyy edellä lähteenä mainitussa blogi tekstissä.

Tästä seuraa päätelmä (lähde sama).

On hyvä tunnistaa, milloin kannattaa vain tehdä ja milloin reflektoida. Kun työpaikan salibandyvuorolla olet laukaisemassa palloa kohti maalia, sinun ei kannata analysoida ranteen asentoa, vaan vain laukaista. Jos laukaisu oli täysin susi, niin voit miettiä, olisiko esimerkiksi mailan tai kehon asennossa jotain korjattavaa. Analysointi ja epäröinti yleensä heikentää suoritusta, jos se tehdään suorituksen aikana. Siksi on tärkeää heittäytyä ja keskittyä ensisijaisesti suoritukseen itseensä.

Tässä on iso pointti! Siis suorituksen aikana kannattaa vain tehdä ja antaa mennä. Nyt tunnen piston sydämessäni. Usein sparrin aikana analysoin tai jopa pysäytän painin vaihtaakseni muutaman sanan vallitsevasta tilanteesta. Tässä uudessa Flow'n kirkkaan valkoisessa valossa sparrin aikaisessa reflektoinnissa ei välttämättä ole järkeä. Tämä tehdään vasta sparrien jälkeen, vaikkapa kotona, kotimatkalla tai vaikkapa valmentajan kanssa. Eri asia tietenkin, jos kaveri haluaa auttaa vaikkapa korjata toistuvaa virhettä.

Harjoittelun pitää pääsääntöisesti olla kivaa. Hampaat irvessä puristaminen karkottaa flow'n. Kun harjoittelu on kivaa ja turvallista voi flow-tilaan päästä ja kun siihen tilaan pääsee se tuntuu itsessään mukavalta.

On kuitenkin ehkä hyvä muistaa että vahva flow ei suoraan tarkoita laadullisesti hyvää tekemistä. Aikaisemmissa blogeissa mainittu ex. karhupoliisi Harri Gustafsberg kertoo hänen tutkimusryhmänsä havainnoista poliisien kokemuksista paineistetussa tilanteessa. Testihenkilöt kertoivat voimakkaasta keskittymisen ja virtauksen kokemuksesta siitä huolimatta vaikka he tekivät tilanteen kannalta vääriä ratkaisuja.

Jujutsussa tilanne voi olla juuri samankaltainen, juuri kun tunnen hallitsevani tilanteen minut väännetään tuhanteen solmuun.

Voimasta vielä osa 2, anekdootti

Kuuntelin jälleen kerran mielenkiintoista kamppailupodcastia. Mainittakoon että nämä kotimaiset podcastit ovat osoittautuneet tärkeiksi tietolähteiksi. Niistä kuulee lajikulttuurista, ihmisistä, treenitavoista ja ylipäätään kaikesta kamppailuun liittyvistä asioista. Ilman näitä oma näkökulma jäisi varsin kapeaksi.

Siis, kuuntelin #juttukulma podcastia jossa vieraana oli (yllätys) Matias Pahkala Oulusta.

Matias kysyi hostajaalta Ilu Heikkiseltä mielipidettä siihen mikä yhdistää tasokkaampia painijoita, kyseessä bjj ja lukkopaini. Vastaus oli mielenkiintoinen ja sain ajatuksesta heti kiinni.

Alkuun mainittiin toki tutut itsestäänselvyydet kuten intohimo, kova työ, riskinotton halukkuus, aloitteet ym.ym.

Sitten kuulohermo terästäytyi kun tuli jotain todella kiinnostavaa. "Ne vaan niinkuin väkisinmakaa sut😂". Tämä osuu myös omaan kokemukseen ja tähän on nyt syntynyt omia oivalluksia.

Koronasta johtuen olemme supistaneet painit kolmen kaveruksen kesken. Minulla on siis tällä hetkellä kaksi painikaveria jotka molemmat ovat minua selkeästi taitavampia. Koska en pärjää nopeudessa enkä tekniikassa pyrin toisinaan aktiivisesti hidastastamaan heidän liikettä. Joskus kun siinä onnistuu, tulee olo että nyt minä "väkisinmakaan" heitä. Yritän avata mistä on kysymys.

Salimme pääcoutsi Riku Kallioniemi näytti minulle taannoin idean, kuinka hallita vastustajaa knee on belly positiossa. Tämä vaatii käytännössä vain kolme asiaa. Oikeat otteet (esim. hiha ja kaulus) kova paine ja vahvat tukipisteet. Syntyy tilanne jossa vastustajan kierähdys estetään vivuilla ja selkä pidetään lattiassa kovalla paineella, tukijalalla pyöritään mukana. Oleellista väkisinmakaamisessa on siis vahvat vivut ja sitä myöten myös otteet. Seuraavaksi luodaan paine. Tarkoituksena eristää kaverin liike niin että esim. katkaravut ei onnistu. Kolmanneksi asettaudutaan siten että kykenen myötäämään ja liikkumaan kaverin liikkeen mukana niin että oma positio säilyy.

Olen saanut muutamia onnistumisia tässä. Sen tuntee kun omat otteet, paine ja positio ovat kohdallaan. Tilanteessa syntyy aikaa harkita seuraavaa siirtoa, tämä on etu jota kannattaa hakea.

Olin pystyssä kaveri alhaalla. Pyrin jaloista ohi. Jäin takajalasta kiinni enkä päässyt etenemään. Muistan että sain hyvän hiha otteen, etummaisen polven pallean päälle ja takimmaisella kädellä otteen vastustajan lahkeesta. Jotenkin sain oman tasapainon niin että vastustaja oli vahvasti lukittu, pidin vedot kireinä, siirsin oman painopisteen etummaiselle jalalle ja nykäisin takimmaisen jalan rauhassa pois pinteestä. Silloin oivalsin mitä "väkisinmakaaminen" on.

Eli kertauksena väkisinmakaamisen kaava:

1. Vahvat otteet pitkistä vivuista, kiertävät liikkeet pois

2. Paine torsoon, pyörivät liikkeet pois

3. Hyvät tukipisteet ja tasapaino. Liikutaan vastustajan mukana niin että edellämainitut säilyy.

Wau!

Kiitos jälleen kerran

@rough_em_up

@iluheikkinen

#juttukulma

Voima

"Kyllä tekniikka voiman voittaa"..." Näin kuulen toisinaan sanottavan.

Tottahan tämä....vai onko?

Ennen Brasilian jiujitsun aloittamista harrastin joitakin vuosia hyvin perinteistä "samuraiden taitoa" Hontai joshin ryu jujutsua. Lajin harjoittelu perustuu perinteiseen hyvin muodolliseen kata harjoitteluun. Lajin pääcoutsi japanilainen soke oli todellinen virtuoosi, hänestä liikkui uskomattomia tarinoita kuinka hän heitteli itseään suurempia jujutsu-ukkoja leikiten. Kerrottiin että hän oli oppinut sekä judon, että kyseisen jujutsu tyylin jo taaperoikäisenä. 

Laji tuntui minusta vaikealta, suorastaan rakettitieteeltä. Perus rannekaato oli niin täynnä nyansseja, etten kyennyt sitä kunnolla oppimaan. Silloin kun (sattumalta) tekniikka jotenkuten onnistui ts. askeleet, painopisteet ja miljoona muuta yksityiskohtaa osuivat kohdalleen tekniikka totisesti toimi. Ilman voimaa, aivan kuin itsestään.

Mutta.

Kuitenkin tunsin voimakasta kritiikkiä mielessäni. En uskonut, että voisin oppia teknisesti niin taitavaksi, että tekniikkani voisi aidosti toimia. 

Pelkällä tekniikalla voi mielestäni pärjätä, muutamin reunaehdoin.

Pitää olla liikunnallisesti lahjakas ja ymmärtää tasapainon, horjustusten, vipujen ja reagoinnin periaatteet perusteellisesti. Harjoittelu pitää aloittaa nuorena, vaiheessa kun taidon oppiminen on luontaista ja tietenkin treenata suuria tuntimääriä.

Jos kerran sanotaan että tekniikalla pärjää, niin miksi sitten vakavasti otettavien kamppailulajien huiput ovat pelkkää lihasta?

Kuuntelin aiheeseen liittyvää @suorituskykyvalmentaja podcastia jossa muutaman menestyneen suomalaisten ammatilaisvapaaottelijan fysiikkavalmentaja Jukka Veijo kertoo voimatasoista näin. Kamppailijoiden perusvoimatasot ovat kyykky ja maastaveto liikkeissä noin kaksi kertaa oma paino ja yläkropan liikkeissä 1,2 -1,5 kertaa oma paino. Lyhyestä virsi kaunis. Minun kohdalla tuo tarkoittaa 160-170kg kyykky/mave ja 120-130kg penkkipunnerrusta. Eipä onnistu ei.

Voima tuo edun. Jos vastakkain on kaksi teknisesti suunnilleen yhtä hyvää kaveria, todennäköisyys on vahvemman puolella. Asia voi olla jopa niin, että vahvempi voi olla teknisesti kehnompi ja pärjätä silti. Voima ei kuitenkaan korvaa tekniikkaa. Tekniikka ilman voimaa on mahdollinen, mutta käytännössä vaikea saavuttaa. Siispä omalla kohdallani voin hyvillä mielin asettaa tavoitteeksi voimakkaan tekniikan. 

Mihin voimaa sitten tarvitaan?  

Huomaan, että päästäkseen tarvittaviin kulmiin, otteisiin, kääntöihin, irrottautumisiin ja paineistuksiin tarvitaan voimaa. Tämä tietenkin johtuu siitä, että se vastustajan ryökäle pistää vastaan. Fiksu kamppailuja käyttää apunaan horjutuksia, vipuja, vahvoja lihaksia kaverin heikkoja vastaan, painovoimaa, reagointia jne. voimaa yhtä kaikki. Usein painitilanteissa on pystyttävä kaverin voima voittamaan. Toisinaan tilanne voi olla suoraa voima voimaa vasten puskemista tai kovaa otetaistelua ja kumpi on näissä hetkissä on vahvempi on ainakin henkisesti niskan päällä. Selvää on että taidon karttuessa voiman käyttö kohdentuu tarkemmin ja sekä ajoituksen että teknisen osaamisen myötä ja raa'an voiman tarve vähenee.

Mielenkiintoisen ja todella nerokkaan ajatuksen voimaharjoittelun puolesta heitti @4.erä podcastin Tuomas Ylinampa.

Ajatus menee suunnilleen näin.

Kuvitellaan lajivoimalle jokin yksikkö, kutsutaan sitä vaikka voimayksiköksi. Jos käytössäni on maksimissaan kymmenen voimayksikköä ja tarvitsen jatkuvasti käyttööni vaikkapa 7-9 voimayksikköä, hetkittäin jopa täydet kymmenen, olen tosi lujilla. Jos pystyn voimaharjoittelulla lisäämään voiman määrää vaikkapa kolmesta viiteen yksikköä, eli käytössä on 13-15 voimayksikköä, tilanne paranee huomattavasti. Matematiikka on todellakin karkea, eikä tietenkään todellinen, ajatus on kuitenkin kuvaava. Vahva ja hyväkuntoinen omaa enemmän resursseja ja pääsee näin ollen halutessaan helpommalla heikkoon ja huonokuntoiseen verrattuna. Bonuksena hyvästä voimatasosta tulee vielä nopeus ja kyky liikkua ja olla asennoissa joihin ei heikompi edes halua mennä.

Kuinka sitä voimaa sitten voisi hankkia?

Tästä on kirjoitettu muutama hyllykilometri, joten tuskinpa siihen tässä tarkemmin kannattaa paneutua. Pari omakohtaista kokemusta kuitenkin.

Minua ei ole teinivuosien jälkeen puntin nosto kiinnostanut. Kunhan nosti yli 100kg penkistä, muulla ei ollut väliä. Myöhemmin hieman jumppailin rinnallevedon (rive), maastavedon (mave) ja takakyykyn kanssa. Tuloksia en muista kuin että rinnalle sain 90kg ja maasta vedin suuruusluokkaa 150kg. Heikko olin siis jo tuolloin.

Tähän asti olen uskonut kehonpainoharjoitteluun. Syy on se, että kuvittelen sen olevan turvallisempaa ja jotenkin "luonnollisempaa". Käytössäni on ollut Method Makian erinomainen sovellus,  ohjelmiston tekijät ovat käsittääkseni kamppailu taustaisia urheilijoita. Ohjelma on hyvä ja toimiva, liikkuvuus kehittyy, punnerrukset, kyyhkyt ym. kehittyvät, mutta tuntuu että hyöty ei siirry jujitsuun. En tiedä miksi. Siksi päätinkin jokin aika sitten aloittaa voimaharjoittelun kunnon peruspuntti liikkeillä. Teen rive, mave, etukyykky, penkkipunnerusta ja leukoja. Lämmitelyn jälkeen teen niin, että varsinaiset voimasarjat ovat 3-4 krt 3-4 toistoa. Lyhyet sarjat siksi että haluan vain voimaa, kestävyys hankitaan muilla konsteilla. Kuten arvata saattaa kehitys on aluksi huimaa. Pyrin pysymään ehjänä joten jos tuntuu, että jumppa ei kulje, vähennän painoja.

En usko, että varsinaista voimaa on vielä muutaman kuukauden aikana juurikaan kehittynyt. Sensijaan voiman tuotto tuntuu kehittyvän ihmeellisen nopeasti. Aluksi tuntui ettei voimaa ole tai että sitä ei saa tuotettua. Tällä hetkellä tilanne on aivan toinen. Maastavedossa sen parhaiten huomaa, kun noston aikaiset paineet ovat aivan eri luokkaa kuin alussa. Kilojakin tankoon saa lisätä joka treenissä.

Jujutsuun puntilla hankittu perusvoima tuntuu siirtyvän hyvin. Luulen, että koska jalkojen ja lonkan saranan ojennusvoima tai voima ylipäätään on lisääntynyt, kaikenlaiset ylösnousut ja jämäkät asennot, shootit jne. tuntuvat helpommilta. Nopeus on myös lisääntynyt ja tämä puolestaan parantaa ajoitusta.

Tunnen itseni ja tiedän että mitään voimapesää minusta ei tule. Tavoite onkin hankkia riittävä voimataso helpottamaan liikkumista erityisesti isojen poikien kanssa. Mieleen tulee Cyborgin lause jossa hän toteaa että tekniikka on vaihde ja voima on kaasu, sama idea kuin tuolla edellä mainittiin. On hyvä jos koneessa on tehoa, vaikka sitä ei tarvitsisi.