Counter pelistä kohti omaa peliä

Noniin, sumun seasta alkaa hahmo erottua.

Pistän siis projektin käyntiin. Olkoon sen otsikkona.

Counter pelistä kohti omaa peliä

Pari päivää sitten salimme pääcoutsi mustavyö Riku Kallioniemi sanoitti hienosti jujutsuuni liittyvän pulman. Asia on askarruttanut minua jo pitkään. Tuntuu että olen painiessa jotenkin neuvoton ja hieman jäljessä. Riku kiinnitti tuohon myös huomiota.

Tämä näkyy kuulemma siten, että minulla on hyvät otteet ja näyttää siltä että jotain alkaa tapahtua. Tapahtuukin, mutta niin että kaveri liikkuu ja minä reagoin....ja olen myöhässä. Toisinaan reagointini pelastaa tilanteen, toisinaan taas ei ja päädyn johonkin epäedulliseen häröpositioon.

Mitäpä lääkkeeksi?

Ensinnäkin hyvää on se että minulla on hyvät otteet. Seuraava vaihe on harjoitella omaa peliä. Tässä kohtaa lisään omaa aktiivisuuttani. Se puolestaan edellyttää parempaa ajattelua. Pyrin kehittämään mieleeni malleja eri positioihin. Tässä pyrin hyödyntämään mind map ajattelua. Kysyin Rikulta mielipidettä myös siihen että pyrkisin aktiivisesti johonkin positioon. Esimerkkinä vaikkapa halfguard. Entäpä jos pyrin aktiivisesti vaikkapa halffiin ja minulla on siihen muutama vahva tekniikka? Tällä idealla voisi käydä läpi kaikki tutut positiot.

Sain Rikulta tutuksi käyneen vastauksen "ei se väärin ole".

Asenne

Mitä asenne tarkoittaa? Mikä on hyvä ja mikä on huono asenne?

Pohdin tätä asiaa koska huomaan että jujutsua voi harrastaa hyvinkin monenlaisella "asenteella". Koska sana asenne voi sisältää melkein mitä vain, lienee hyvä tarkentaa mistä puhutaan. Asenne voi olla positiivinen, negatiivinen, päättäväinen, ronski, varovainen, utelias tai vaikka mitä muuta. Kyse on siis suhtautumisesta johonkin, tässä tapauksessa tietenkin jujutsuun. Tarkemmin ajateltuna kamppailuun.

Siispä ajattelin kirkastaa itselleni omia asenteitani ja selvitellä mitä omien asenteiden taakse kätkeytyy. Sen tiedän että loppujen lopuksi asenteesta kaikki riippuu.

Uteliaisuus

Tämä nousee ensimmäisenä mieleen. Usein treeneissä sparratessa huomaan olevani kovasti utelias. Minua kiinnostaa kovasti tietää mitä kaveri aikoo. Voi olla että hänellä on kehitteillä jokin todella "sneaky ig teku" ja minua kiinnostaa nähdä mihin tässä päädytään. Tästä uteliaisuudesta seuraa tilanne jossa huomaan jälleen kerran olevani askeleen tai pari jäljessä ja jossain tosi härössä tilanteessa. Tästä puolestaan seuraa kysymys, että onko tuossa mitään järkeä, palveleeko tuo omaa oppimisen polkua lainkaan? 

Tällä hetkellä ajattelen asiaa kahdelta kantilta. Hyökkäys- ja puolustuspeli. Se että oman uteliaisuuteni vuoksi olen toistuvasti pulassa, ei palvele omaa oppimista ainakaan hyökkäysten osalta. Puolustuspeliäkään se ei välttämättä kehitä. Looginen päätelmä tästä on se että tätä "asennetta" täytyy muuttaa. Jatkossa en siis jää katselemaan mitä kaveri yrittää vaan pidän fokuksen omassa suorittamisessa. Toisaalta treeni tilanteessa ollaan myös harjoitus kaveria varten joten syytä on asennoitua niin, että kaverillakin on mahdollisuus oppimiseen.

Uteliaisuus laajemmin ajateltuna on puolestaan erinomaisen hyvä asenne. On tosi siistiä olla utelias ja tutkia mitä lajin mekaniikka ja periaatteet pitävät sisällään. Tässä saan usein kokea sen niin trendikkään "wau"-efektin. Ei voi kuin ihmetellä, että kuka nämä kaikki temput on keksinyt.

Päättäväinen asenne

Päättäväisyydellä on iso rooli suorituskyvyn kannalta. On todellakin eri asia päättää tehdä jotain kun vain tehdä. Huomaan sen erityisesti tasapainoillessa. Olen virittänyt noin 12m pitkän slacklinen puiden väliin. Liinalla on tarkoitus kävellä kuten nuoralla kävelijä. Tässä lajissa päättäväisyydellä on suuri merkitys. 12m liinan läpi kävely onnistuu vain kun päätän että ei suostu putoamaan. Jujutsussa päättäväisyys voi vaikuttaa samalla tavalla. Kun päätän että en suostu vaikkapa swiipattavaksi vaikeutuu kaverin peli oleellisesti tai teen päättäväisesti sen suorituksen mitä haluan. Tässäkin asiassa meissä ihmisissä on suuria eroja, jotkut ovat todella päättäväisiä toiset eivät niinkään. Minun päättäväisyys tulee esiin hyvinkin spontaanisti, useinmiten päätökset tulevat sparrin aikana, harvemmin ennakkoon päätettynä. Tässä voisi lisätä suunnitelmallisuutta päättää toimintatyylin jo ennen treeniä.

Päättäväisyyteen liittyy myös pitkäjänteisyys. Se on päättäväisyyden lajeista paras. Pitkäjänteisyyttäkin täytyy jotenkin ruokkia. Siksi on aikoinaan kehitetty vyöjärjestelmä. Alunperin judon perustajan Jigiro Kanon idea.

Voittajan asenne. 

Toisinaan ihmisille hyvinkin merkityksellinen asia. 

Koska olen salilla ennenkaikkea oppimassa ja pitämässä hauskaa niin jotenkin voittamisen asenne tai vastavuoroisesti treenikaverin alistaminen ei oikein kuulu siihen. Tietenkin on tarkoitus, että sparrissa  pyritään jollakin tasolla voittamaan, onhan kyseessä kamppailu. Ajattelen kuitenkin, että jos minä taputan tai kaveri taputtaa, kyseessä ei ole voitto vaan jommankumman tarve oppia lisää. Siksi on hyödyllisempää auttaa kaveria oppimaan kuin vääntää kierrokset rajoitinta vasten joka erä. Kilpasaleilla ja aktiivi kilpailijoille tuollainen asennoituminen epäilemättä palvelee tarkoitusta, en kuitenkaan usko että silloinkaan tavoitteena on voittaa jokaista erää. Voittamisen asenne kuuluu minusta kuitenkin ennenkaikkea kilpailuihin.

Miten asenteita voisi kehittää tai harjoittaa? Ajattelen että paras keino asenteiden muokkaamiseen on tehdä siitä itselle tietoista. Tutkimalla omia asenteita voi löytää suhtautumistavan joka parhaiten palvelee omia tavoitteita. Asennoitumisen ei tarvitse olla pysyvää, se voi ajan saatossa hyvinkin muuttua. Asennetta voi myös oppia muilta, tämä tulee hyvin ilmi kun painii salimme mustavyön kanssa. Hänen hyökkäysten asenne tuntuu luissa ja ytimissä. Hyvä ja ehkä paras keino asennoitumisen kehittämiseen on avoin mieli ja hyvät keskustelut treenikaverien ja valmentajien kanssa.

Lopuksi voisi todeta että asenteesta kaikki riippuu. Mikä on hyvä tai mikä on huono asenne, sen joudumme kukin itse päättelemään, näin uskon.

Kuinka sparrata itseä suurempaa vastaan?

Kysymyksen voisi muotoilla myös, kuinka selviytyä itseä suuremman ja taitavamman sparrikaverin kanssa?

Heh, aika perustavanlaatuinen kyssäri, eikö?

Kun painin mainitun tyyppisten kavereiden kanssa, seuraavanlainen kaava toistuu. Aloitamme pystyssä ja koska hyökkäys on paras puolustus, teen aktiivisesti aloitteita. Tyypillinen aloitus on joko shootti jalkoihin, puikkaus selkään tai sitten tukijalan avulla delarivaan. Joskus olen hullutellut jopa palomiehenpyörällä. Useimmiten kaveri kontraa suoritukseni joko massalla tai ajoituksella. Päädyn melkeinpä poikkeuksetta alle ja sitten alkaa selviytymistaistelu.

Pohdin asiaa itsekseni löytämättä oikein fiksua ratkaisua. Mietin pitääkö minun olla passiivisempi, hyökätä rajummin, keksiä vahvempia aloituksia vai miten tähän pääsisi kiinni. Hiffasin, että meillähän on valmentajat jotka auttavat. Käännyin siis proffamme Riku Kallioniemen puoleen. Laitoin hänelle viestiä pulmastani ja jovain alkoi näkemystä löytymään. Bonuksena sain vielä treeneissä yksityisopetusta aiheen tiimoilta. Siitä tuonnenmpana. 

Aluksi kävimme asiaan viestitellen. Seuraavia teesejä viesteissä käsiteltiin. 

1. Pystylähtö

Ison kaverin kanssa ei kannata heittoihin lähteä. Kokoerosta johtuen heitto ei välttämättä onnistu vaikka olisikin oikein tehty.

Tärkeää on, että seuraava tai vaihtoehtoinen tekniikka on mielessä jos ensimmäinen epäonnistuu. Hyvä esimerkki on tuo shootti, escapen joutuu tekemään todella nopeasti jotta tilanteen voi palauttaa. Eli sellaiset aloitukset joista löytyy jatkoja jos ensimmäinen yritys ei toimi.

2. "Iilimatopeli". 

Lähelle ja kiinni. Peli on saatava itselle jollakin keinolla heti alussa tai vastustajan ensimmäisten purskeiden jälkeen. Tässä tietenkin ratkaisee omat taidot ja tyyli. Vastustaja ei saisi päästä riepomaan vaan hänet on saatava jotenkin liimattua. Siis ei anneta sellaisia otteita tai positiota josta hän pääsee jyräämään/ohittamaan yhdellä liikkeellä. 

3. Jos kuitenkin joudun alle.

Järkevä enegiaa säästävä peli. Keskityn suojaamaan itseäni vain tarpeellisen määrän. Teen omia liikkeitä vasta kun vastustaja liikkuu. Kun tilaa syntyy, jokin järkevä liike.

Treeneissä pääsin hetkeksi yksityisopetukseen. Sparrituokion ideaksi muodostui etäisyyden ja otteiden hallinta. Homma meni näin.

Istuin alas ja Riku aloitti hyökäyksen ollen itse pystyssä. Huomasimme että jostain syystä pyrin aktiivisesti ottamaan otteen hänen kauluksesta. Tästä seurasi välittömästi hyökkäys jossa hän otti jalkani kiinni ja ohitus tapahtui helposti kävelemällä. 

Mitäpä opin...

1.Otetaistelu. Pelaa vastustajan käsiä. Älä anna vahvoja otteita. Omat otteet hihoista/ranteista, lahkeista/nilkoista, lapelista. EI KAULUKSESTA! Kaulusote soveltuu vain jos haluan rykäistä vastustajan maahan tai silloin kun haluan vetää itseni vastustajan (painopisteen) alle. Vastustajalle minun kaulusote tarjoaa paljon mahdollisuuksia, mm. otteet lahkeista ovat tarjolla kuin itsestään.

Peli jatkui...

Riku laskeutui alas miltei jalkojeni päälle. Hän väänsi jalkani sivuun ja hups, käveli sisään.

Mitäpä opin...

2.Jalkapeli. Omat jalat eivät koskaan saa mennä vastustajan keskilinjan samalle puolelle. On parempi olla vaikka jalat harallaan ja käyttää käsiä puolustukseen.

Seuraavaksi sain ehkä tärkeimmän opetuksen.

3.Etäisyyden hallinta. Tässä on käytännössä vain kaksi vaihtoehtoa. Joko ihan iilimatona tai kaukana suojassa hyökkäyksiltä, välimallia ei ole. Huomasimme varsin selkeästi että jään helposti puoliväliin niin että olen käytännössä puolustuskyvytön. Vastustajan on helppo hallita jalkojani, hänellä on tilaa liikkua niin, että olen aina askeleen jäljessä.

4. Ajoitus. Tämä liittyy tuohon etäisyyden hallintaan. Huomaan, että kun tilanteet vaihtuvat nopeasti, myös aikaikkuna oman etäisyyden korjaamiseen on pieni. Tuo hetki kun pitäisi mennä lähelle on vain nopea välähdys. Jos vastustaja saa otteet lahkeista ALLE ON MENTÄVÄ HETI. Huomasimme myös ajoituksellisen ongelman siinä, kun Riku tuli kneeslidellä ohi. Voimapyörähdys kilppariin tai hänen selkäpuolelle tapahtui aina askeleen liian myöhään. Oman etäisyyden hallintaan pitää siis lisätä parempi ajoitus, yleensä poikkeuksetta olen myöhässä.

Nämä edellämainitut opit mielessä sparri jatkui. Huomasin pelin muuttuneen minun puoleltani täysin puolustusvoittoiseksi. Koin nyt olevani paremmin tilanteen tasalla mutta en saanut mitään järkeviä hyökkäyksiä aikaan. 

Siispä...

5. Oppi 

Puolustus on vain hyökkäyksen välivaihe. Hyökkäys on tavoite ja pääasia. Minun pitää aktiivisemmin hakea otteet ja liimata vastustaja kiinni. Tässä on iso pointti.

Summasummarum. Ensinnäkin "yksityistunti" oli todellakin positiivinen kokemus. Riku taitavana coutsina sääti nopeuttaan siten, että kykenin pysymään mukana. Jos sorruin hölmöihin virheisiin palaute oli vain rakentavaa, siitä tuli todella hyvä mieli. Jo tässä on iso oppi itselle. 

Isomman kaverin kanssa painiessa tekemisen pitää olla harkittua. Hyökkäykset niin, että aina on B-suunnitelma varalla. Alle joutuessa energiaa pitää säästää ja kun paikka aukeaa tila pitää hyödyntää. Otteita ei saa antaa ja lähelle pitää uskaltaa mennä. Vastustaja pitää liimata ja rakentaa aktiivisesti omaa peliä. Pointti iilimatopelissä on se, että vastustaja joutuu purkamaan otteita ja hän käyttää paljon energiaa ilman että peli etenee hänen kannaltaan suotuisasti.

Treenissä tuli sivutuotteena havainto jonka olen jo aiemmin maininnut. Nimittäin sisäisen tunteen/olon (varoitusäänen) kuunteleminen. Tämän tuli ilmi kun Riku haki aktiivisesti otetta minun oikeasta lahkeesta. Purin otteen tönäisemällä vasemmalla jalalla hänen ranteeseen. Tässä tilanteessa tuo jalkapelin kultainen sääntö, ettei jalat saa olla vastustajan keskilinjan samalla puolella rikkoutui. Tilanne toistui pari kertaa ja sitten jokin mielessä varoitti ja tajusin virheeni. Riku pysäytti pelin ja kehaisi oivallusta. Kolmannella kerralla hän olisi niputtanut jalat ja ohittanut nätisti selän puolelta. Hyvä asia tässä on se, että kuuntelin ja kuulin niitä varoittavia "ääniä" mitä mielen pohjalta nousi. Luulen, että tämäkin on tärkeä oivallus.

Tuohon alkuperäiseen kysymykseen voi löytyä toinenkin näkökulma. On mahdollista että vastaus löytyy myös asenteesta. Siitä ajattelin kirjoitella myöhemmin.