Heh, aika perustavanlaatuinen kyssäri, eikö?
Kun painin mainitun tyyppisten kavereiden kanssa, seuraavanlainen kaava toistuu. Aloitamme pystyssä ja koska hyökkäys on paras puolustus, teen aktiivisesti aloitteita. Tyypillinen aloitus on joko shootti jalkoihin, puikkaus selkään tai sitten tukijalan avulla delarivaan. Joskus olen hullutellut jopa palomiehenpyörällä. Useimmiten kaveri kontraa suoritukseni joko massalla tai ajoituksella. Päädyn melkeinpä poikkeuksetta alle ja sitten alkaa selviytymistaistelu.
Pohdin asiaa itsekseni löytämättä oikein fiksua ratkaisua. Mietin pitääkö minun olla passiivisempi, hyökätä rajummin, keksiä vahvempia aloituksia vai miten tähän pääsisi kiinni. Hiffasin, että meillähän on valmentajat jotka auttavat. Käännyin siis proffamme Riku Kallioniemen puoleen. Laitoin hänelle viestiä pulmastani ja jovain alkoi näkemystä löytymään. Bonuksena sain vielä treeneissä yksityisopetusta aiheen tiimoilta. Siitä tuonnenmpana.
Aluksi kävimme asiaan viestitellen. Seuraavia teesejä viesteissä käsiteltiin.
1. Pystylähtö
Ison kaverin kanssa ei kannata heittoihin lähteä. Kokoerosta johtuen heitto ei välttämättä onnistu vaikka olisikin oikein tehty.
Tärkeää on, että seuraava tai vaihtoehtoinen tekniikka on mielessä jos ensimmäinen epäonnistuu. Hyvä esimerkki on tuo shootti, escapen joutuu tekemään todella nopeasti jotta tilanteen voi palauttaa. Eli sellaiset aloitukset joista löytyy jatkoja jos ensimmäinen yritys ei toimi.
2. "Iilimatopeli".
Lähelle ja kiinni. Peli on saatava itselle jollakin keinolla heti alussa tai vastustajan ensimmäisten purskeiden jälkeen. Tässä tietenkin ratkaisee omat taidot ja tyyli. Vastustaja ei saisi päästä riepomaan vaan hänet on saatava jotenkin liimattua. Siis ei anneta sellaisia otteita tai positiota josta hän pääsee jyräämään/ohittamaan yhdellä liikkeellä.
3. Jos kuitenkin joudun alle.
Järkevä enegiaa säästävä peli. Keskityn suojaamaan itseäni vain tarpeellisen määrän. Teen omia liikkeitä vasta kun vastustaja liikkuu. Kun tilaa syntyy, jokin järkevä liike.
Treeneissä pääsin hetkeksi yksityisopetukseen. Sparrituokion ideaksi muodostui etäisyyden ja otteiden hallinta. Homma meni näin.
Istuin alas ja Riku aloitti hyökäyksen ollen itse pystyssä. Huomasimme että jostain syystä pyrin aktiivisesti ottamaan otteen hänen kauluksesta. Tästä seurasi välittömästi hyökkäys jossa hän otti jalkani kiinni ja ohitus tapahtui helposti kävelemällä.
Mitäpä opin...
1.Otetaistelu. Pelaa vastustajan käsiä. Älä anna vahvoja otteita. Omat otteet hihoista/ranteista, lahkeista/nilkoista, lapelista. EI KAULUKSESTA! Kaulusote soveltuu vain jos haluan rykäistä vastustajan maahan tai silloin kun haluan vetää itseni vastustajan (painopisteen) alle. Vastustajalle minun kaulusote tarjoaa paljon mahdollisuuksia, mm. otteet lahkeista ovat tarjolla kuin itsestään.
Peli jatkui...
Riku laskeutui alas miltei jalkojeni päälle. Hän väänsi jalkani sivuun ja hups, käveli sisään.
Mitäpä opin...
2.Jalkapeli. Omat jalat eivät koskaan saa mennä vastustajan keskilinjan samalle puolelle. On parempi olla vaikka jalat harallaan ja käyttää käsiä puolustukseen.
Seuraavaksi sain ehkä tärkeimmän opetuksen.
3.Etäisyyden hallinta. Tässä on käytännössä vain kaksi vaihtoehtoa. Joko ihan iilimatona tai kaukana suojassa hyökkäyksiltä, välimallia ei ole. Huomasimme varsin selkeästi että jään helposti puoliväliin niin että olen käytännössä puolustuskyvytön. Vastustajan on helppo hallita jalkojani, hänellä on tilaa liikkua niin, että olen aina askeleen jäljessä.
4. Ajoitus. Tämä liittyy tuohon etäisyyden hallintaan. Huomaan, että kun tilanteet vaihtuvat nopeasti, myös aikaikkuna oman etäisyyden korjaamiseen on pieni. Tuo hetki kun pitäisi mennä lähelle on vain nopea välähdys. Jos vastustaja saa otteet lahkeista ALLE ON MENTÄVÄ HETI. Huomasimme myös ajoituksellisen ongelman siinä, kun Riku tuli kneeslidellä ohi. Voimapyörähdys kilppariin tai hänen selkäpuolelle tapahtui aina askeleen liian myöhään. Oman etäisyyden hallintaan pitää siis lisätä parempi ajoitus, yleensä poikkeuksetta olen myöhässä.
Nämä edellämainitut opit mielessä sparri jatkui. Huomasin pelin muuttuneen minun puoleltani täysin puolustusvoittoiseksi. Koin nyt olevani paremmin tilanteen tasalla mutta en saanut mitään järkeviä hyökkäyksiä aikaan.
Siispä...
5. Oppi
Puolustus on vain hyökkäyksen välivaihe. Hyökkäys on tavoite ja pääasia. Minun pitää aktiivisemmin hakea otteet ja liimata vastustaja kiinni. Tässä on iso pointti.
Summasummarum. Ensinnäkin "yksityistunti" oli todellakin positiivinen kokemus. Riku taitavana coutsina sääti nopeuttaan siten, että kykenin pysymään mukana. Jos sorruin hölmöihin virheisiin palaute oli vain rakentavaa, siitä tuli todella hyvä mieli. Jo tässä on iso oppi itselle.
Isomman kaverin kanssa painiessa tekemisen pitää olla harkittua. Hyökkäykset niin, että aina on B-suunnitelma varalla. Alle joutuessa energiaa pitää säästää ja kun paikka aukeaa tila pitää hyödyntää. Otteita ei saa antaa ja lähelle pitää uskaltaa mennä. Vastustaja pitää liimata ja rakentaa aktiivisesti omaa peliä. Pointti iilimatopelissä on se, että vastustaja joutuu purkamaan otteita ja hän käyttää paljon energiaa ilman että peli etenee hänen kannaltaan suotuisasti.
Treenissä tuli sivutuotteena havainto jonka olen jo aiemmin maininnut. Nimittäin sisäisen tunteen/olon (varoitusäänen) kuunteleminen. Tämän tuli ilmi kun Riku haki aktiivisesti otetta minun oikeasta lahkeesta. Purin otteen tönäisemällä vasemmalla jalalla hänen ranteeseen. Tässä tilanteessa tuo jalkapelin kultainen sääntö, ettei jalat saa olla vastustajan keskilinjan samalla puolella rikkoutui. Tilanne toistui pari kertaa ja sitten jokin mielessä varoitti ja tajusin virheeni. Riku pysäytti pelin ja kehaisi oivallusta. Kolmannella kerralla hän olisi niputtanut jalat ja ohittanut nätisti selän puolelta. Hyvä asia tässä on se, että kuuntelin ja kuulin niitä varoittavia "ääniä" mitä mielen pohjalta nousi. Luulen, että tämäkin on tärkeä oivallus.
Tuohon alkuperäiseen kysymykseen voi löytyä toinenkin näkökulma. On mahdollista että vastaus löytyy myös asenteesta. Siitä ajattelin kirjoitella myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti