Pelko

Aika vaikea ja monin tavoin latautunut otsikko. Tämä on kuitenkin niin kiinnostava aihe, että sitä täytyy nyt jotenkin pyöritellä. Jujutsuun teema voi liittyä monin tavoin. Treenipelko, loukkaantumisen pelko, treenikaverin pelko, kilpailun pelko jne. Ehkä sanan pelko tilalle voisi laittaa sanan jännitys. Jotakin yhtäläisyyksiä varmasti löytyy. Toisaalta jujutsun tai muun kamppailun harrastaminen voi tuottaa sopivasti lisää itsetuntoa ja -luottamusta niin että vaikkapa vuorovaikutukseen liittyvät pelot vähenevät.

Kävin muutama kuukausi sitten ohikulkeissa Kaapelitehtaalla Helsingin jujutsuklubin salilla pyörähtämässä. Kun nousin portaita ylös tunsin tutun jännityksen nousevan jostakin sisältäni. Harrastin vuosina 1990-93 silloin Finnjutsuna myöhemmin Hokutoryu jujutsuna tunnettua Auvo Niinikedon kehittelemää jujutsutyyliä. Olin tuolloin noin parikymppinen pojankloppi. Treenit olivat puhtaasti itsepuolustusta, ryhmät olivat suuria ja hyvin ohjattuja. Ajan kuluessa ryhmän koko pieneni ja meno koveni. Aloin usein kokea jonkinlaista treenijännitystä ennen salille menoa. Kun suoritin vihreän vyön, sen jälkeen minua suorastaan pelotti. Salilla huhuttiin, että kun vihreän vyön suorittaa joutuu Aven kanssa kehään. Yleensä siinä sitten kuulemma tulee tyrmätyksi tai jotain muuta sen suuntaista. Näin ei kuitenkaan koskaan kohdalleni käynyt enkä kuullut kenellekkään muullekkaan käyneen. Henkinen vaikutus oli kuitenkin merkittävä.

Treeneissä jonkin verran oteltiin. Tosiasiassa sparri ei ollut kovaa, verrattavissa normaaliin potkunyrkkeily sparriin. Siinä pärjäsin hyvin, olimmehan serkkuporukassa jonkin verran nyrkkeilleet ja potkuja treenasin paljon. Pidin jujutsusta. Se tuli uniin ja oli jollakin lailla elämässä läsnä koko ajan. Treenasin käytännössä joka päivä. Yksi syy miksi niin paljon panostin, oli se että halusin pysyä treenikavereita edellä, ihan siksi etten saisi turpiini.

Näin jälkeenpäin kun tuota mietin, vaikka se oli hauskaa, motiivi oli aika kuluttava. Homma päättyi, kun opiskelujen vuoksi paikkakunta vaihtui, kiinnostus lopahti ja olin jotenkin aivan puhki.

Olen ammatiltani palomies. Lisäksi olen koulutettu vesipelastussukeltajaksi. Pelko ja jännitys liittyvät jotenkin myös ammattiini. Huomaan että kokemus helpottaa mutta ei poista jännitystä. Nykyisin yli kahdenkymmenen vuoden työuran jälkeen, tiedän selviytyväni riittävän hyvin eteen asetetuista haasteista. Toisaalta kokemus myös on opettanut, että tilanne voi olla vaikea ja aidosti vaarallinen. Joskus kun hälytystehtävän esitiedot ovat oikein raflaavat syke nousee ja "adrenaliinin" tuntee. Tunne ei ehkä kuitenkaan ole pelkoa, ennemminkin jännitystä ja valmistautumista tulevaan.

Ennen palomieheksi ryhtymistä olin kirvesmies. Olin nuori tai melkein lapsi kun hakeuduin töihin pieneen rakennusliikkeeseen. Firman omistaja, vanhempi pohjalainen mies piti tärkeänä että "mies ei pelkää työtä". Tuonkin käsitteen opin ymmärtämään kun päivä alkoi mittavalla lapiohommalla ja kun 17 vuotiaana minulle annettiin yksin koko omakotitalon sisäpuoliset työt. Molemmissa tapauksissa jonkinlainen riman ylitys tapahtui. Alussa homma tuntui jopa pelottavan suurelta, kuitenkin vähitellen työt valmistuivat.

Pelkoa on varmasti erilaista. On eri asia pelätä henkensä puolesta kuin vaikkapa pimeää. Tai pelätä maineensa puolesta, korkeaa paikkaa tai jotain muuta joka ei suoranaisesti vaikuta henkeen tai terveyteen. Oma lukunsa on pakokauhu, parempi jättää tuo aihe sikseen.

Ajattelen että pelko on paljon enemmän läsnä ihmisen elämässä kun tulee nopeasti ajatelleeksi. Keskustelussa ja vuorovaikutustilanteissa koettu epävarmuus voi juontua pelosta. Voi olla että ryhmän keskustelu muuttuu kun joukkoon astuu nokkela ja sanavalmis muiden nolaaja. Hiljaista tulee. Erilaiset valtarakenteet ympärillämme huolehtivat siitä että pysymme sovinnaisuuden rajoissa. Tämähän on hyvä ja tarpeellinen asia. Luulisin, että tilannetta jossa kukin yksilö voisi toimia täysin vapaasti pelkäämättä seurauksia kukaan ei halua.

Pelkoa ja sen vaikutusta meihin ihmisiin on tutkittu, mutta pelon hallintaa on tutkittu vielä melko vähän. Suomessa asiaan on uranuurtavasti perehtynyt entinen poliisi Harri Gustafsberg. Hänen kirjassa Tilannetaju pelon ja stressin hallintaa ja siihen liittyviä selviytymiskeinoja käydään läpi. Myös hänen Karhuryhmä teoksessa aiheita sivutaan. Sivumennen sanoen kamppailijat ja varsinkin vapaaottelijat hyötyisivät varmasti jos tutustuisivat Harrin tutkimukseen.

Mistä ihmeestä pelko tulee? Miksi pelkään?

Luulen että on vaikea tyhjentävästi selittää mistä pelko tulee. Näissä selitysmalleissa mennään aina niihin luolamies skenaarioihin ja niinhän se asia varmasti on. Pelko ei ole turha tunne vaan sillä on merkittävä elämää suojeleva tehtävä. 

Miksi minä siis pelkään jotain? Harri toteaa että stressi syntyy mielen tulkitsemasta uhkasta ympäristössä. Tämä kokemus on hyvin henkilökohtainen. En siis pelkää korkealla, en syvällä tai pimeässä. En pelkää palavassa talossa (ehkä kuitenkin vähän) tai onnettomuuspaikalla. En myöskään nykyisin enää pelkää esiintyä, silloin kun tunnen aiheen paremmin kun yleisö. 

Kuitenkin pelkään. Ehkä tunne liittyy johonkin kasvojen menettämiseen tai nolatuksi tulemiseen. Luulen ja kuvittelen itsestäni jotain ja näin ollen pelkään etten olekkaan tuon kuvitelman mittainen.

Muistan kun osallistuin Vaarojen maratonille. En juurikaan nukkunut edellisenä yönä vaikka suorituksessa ei ollut minkäänlaista panosta ja tiesin selviytyväni juoksusta. Silti jännitti ja pelotti. Oma mieli tuotti jotain, jota oli vaikea hallita vaikka se ei ollut edes kovinkaan totuudenmukaista tai todennäköistä. 

Mieli siis tuottaa jotain jonka kokee uhkaavaksi. Syntyy stressiä joka vaikuttaa elimistössä vähän kuin maitohappo. Jostain sitä tulee ja koko keho sen tuntee. Voisi lyhyesti todeta että jos usein stressaa jotain kannattaisi tehdä. Stressi kun voi kumuloitua niin että uupuminen voi olla edessä.

Miten jännitystä tai pelkoa sitten voisi hallita?

Harjoittelu ja valmistautuminen auttaa, Harri kirjassaan neuvoo. Mutta vain rajallisesti. Kaikkeen ei voi varautua, siksi jotakin muita ratkaisuja pitäisi olla.

Arvot. Elämä ja oleminen kaikenkaikkiaan on helpompaa jos onnistuu kirkastamaan oman arvopohjan. Mihin uskon ja miksi toimin niinkuin toimin.

Koherenssi. Sisäinen tasapaino. Kun elämässä ei ole kohtuuttomia ristiriitoja voimavarat riittävät paremmin ja kuormitus jakautuu tasaisemmin. Voisi olettaa että jokaiseen rasahdukseen ei tarvitse säpsähtää.

Läsnäolo ja hengitys. Nykyään on muotia joogat, mindfulnesit ja monenlaiset läsnäolon taitoa opettavat ideologiat. Näistä löytyy varmasti apua. On kuulemma tutkitusti osoitettu että jännittävässä tilanteessa, tietoinen syvään hengittäminen auttaa ja rauhoittaa. Hengityksen ja mielen välillä on yhteys joka on hyvinkin tarkasti selvitetty. Rauhoittamalla hengitys myös mieli rauhoittuu. 

Taito olla hetkessä, hyväksyä tilanne ja sopeutua siihen. Tämä onkin vaikea juttu. Kuinka hyväksyä tilanne joka ahdistaa mieltä. Ehkä asian voisi kääntää toisinpäin. Eli lakkaa kapinoimasta tarpeettomasti vastaan. Lopettaa änkyröimisen ja turhan kiukuttelun ja keskittyy ennemminkin ongelman ratkaisuun. Tätä pitää meikäläisen totisesti harjoitella.

Usko. On ilmiselvää ja historian monesti toteen näyttämää, että ihminen joka uskoo johonkin korkeampaan merkitykselliseen asiaan, se voi olla aate tai vaikkapa luja luottamus Jumalaan, tekee ihmisestä rohkean ja auttaa selviytymään.

Hyväksyä itsensä. Olen siis tällainen ja teen parhaani pärjätäkseni. Ja muut ovat tuollaisia, erilaisia. Ehkä oma oppini tässä itseäni opettaessa on tuo. En oikeastaan voi muuta kun todeta että olen tällainen ihan rohkea pelkuri. Nimittäin ei välttämättä rohkea ole se joka sanoo että ei pelkää, vaan se joka pelkää mutta tekee silti.